Torstaiaamuna herättiin kukonlaulun aikaan tai ainakin siltä tuntui. Edessä oli retkipäivä Fujille ja vähän muuallekin, lähtö tapahtui Shinjukusta Keio Hotelista, jossa piti olla jo klo 7.50. Tämä tarkoitti sitä, että matkaan oli lähdettävä vähän yli puoli 7, sillä metron lähtöaika oli jo vähän ennen seitsemää. Sää oli harmaa eikä kovin lämmin, onneksi Kaisli oli ennakkoon jo katsellut videoita ja lukenut, että Fujilla voi olla todella kylmä, joten takit otettiin mukaan.
Metromatka (yhdellä vaihdolla) kesti 30 minuuttia ja se taitettiin yhdessä työmatkalaisten kanssa. Ihmettelimme tokiolaisten taitoa nukkua metrossa, näytti siltä, että moni nukkui ihan sikeästi, mutta oman aseman kohdalla silmät aukesivat ja junasta jäätiin pois oikeassa paikassa. Onneksi olimme käyneet katsomassa reitin lähtöpaikkaan jo ennakkoon, niin osasimme perille nopeasti. Ilmoittauduimme vastaanottotiskillä ja saimme tarrat paidan rintaan, niihin oli merkitty bussin numeroa ja paikkanumero bussissa. Bussi tulikin lähes täyteen ja pääsimme matkaan n. 10 minuuttia aikataulusta myöhässä, kun viimeisetkin retkeläiset (kaksi amerikkalaismiestä) oli saatu kyytiin.
Ensimmäisenä kohteena oli Fuji, jonka huippu jäi harmaasta ja sateisesta säästä johtuen näkemättä. Se ei tosin ole harvinaista, sillä merestä nousevasta kosteudesta johtuen Fujin huippu peittyy lähes joka päivä sumuun. Fujin viides asema on kaikkein korkein taso jolle autoilla pääsee; korkeammalle voi vain patikoida ja sekin on rajoitettu vain kesäkuukausille. Viidennellä asemalla hyppäsimme pois bussin kyydistä ja totesimme, että takki ei todellakaan ollut liikaa! Asteita ei ollut kuin 9 ja tuuli oli kova. Pikaisesti valokuvia, pienten matkamuistojen hankintaa sekä muutaman kortin kirjoitus ja postitus, niin oltiin valmiita jatkamaan retkeä.
Seuraava kohde oli Oshino Hakkai, pieni kylä, joka oli rakennettu viiden lähteen ympärille. Tämä alue on merkitty Unescon maailmanperintölistaan. Paikka oli kyllä idyllinen lampineen, mutta täynnä turisteja ja hälinää. Yritimme löytää jokaiselle jotakin syömistä, tosin vähän heikolla menestyksellä. Matka jatkui bussilla Shiraito Fallsin upeille vesiputouksille, missä oli myös paljon väkeä, mm. koululaisryhmillä tuntui olevan yleinen retkipäivä. Putouksen kojuissa myytiin lähitilojen maidosta valmistettua pehmistä, makuna mm. wasabi, jota ainakin Mikko maistoi.
Taas bussiin ja nokka kohti Fusijan Hongu Sengen Taisha Shrinea, joka on Sengen ja Taisha pyhättöjen pääpyhättö Japanissa. Siellä opas näytti meille, miten oikeaoppisesti puhdistaudutaan temppeliin ja pyhättöön mennessä: vesipisteellä kaadetaan ensin vettä vasempaan kämmeneen, sitten oikeaan, sen jälkeen tehdään vasemmasta kämmenestä kuppi, johon laitetaan vettä, jolla huuhdotaan huulet/suu. Lopuksi kuupasta valutetaan vesi vartta pitkin pois, jolloin se puhdistuu seuraavaa käyttäjää varten. Kävimme myös ”alttarilla”, johon kuuluu heittää kolikko jumalille (50 jeniä tai enemmän). Kolikon heittämisen jälkeen kumarretaan (90 asteen kulmassa) kaksi kertaa, sitten taputetaan kaksi kertaa (että saadaan jumalien huomio), sitten esitetään toivomus ja lopuksi kumarretaan kerran. Kaisli ja Minna ostivat myös 100 jenillä ennustuslaput, joissa oli teksti ikävä kyllä vain japaniksi eli tietämättä jäi (koska Kauri-Mattia ei lähistöllä näkynyt juuri silloin) oliko ennustus hyvä vai huono. Varmuuden vuoksi laput sidotttiin telineeseen ja jätettiin sinne. Jos ennustus olisi ollut hyvä, sen olisi voinut ottaa mukaansa, mutta koskaan ei voi olla liian varovainen, huonoa ennustusta kun ei kannata mukaansa ottaa.
Tämän jälkeen alkoi paluumatka kohti Tokiota. Opas varoitteli, että vaikka ohjelman mukaan meidän pitäisi olla takaisin Shinjukussa klo 18.30 mennessä, koskaan ei voi tietää varmaksi miten liikenne sujuu eli voi olla että paluu on myöhemminkin. Aloimme olla jo melko nälkäisiä, joten toivoimme, että ruuhkaa ei pahemmin olisi. Opas kertoi koko päivän ajan japanilaisesta kulttuurista ja kielestä ja paluumatkalla raotti meille sumopainin saloja. Tokiossa oli juuri meneillään Sumo Tournament ja katsoimme bussin televisiosta huippu-sumopainijoiden otteluita. Otteluihin valmistauduttiin hartaudella, itse ottelu ei sitten montaa sekuntia kestänyt ja voittaja poistui lopuksi kehästä rahakuoren kera.
Matka taittui jouheasti ja vaikka viimeisten kilometrien matka olikin ruuhkainen, olimme perillä aikataulussa. Bussilta siirryimme Shinjukun asemalle, josta ei sitten niin vain oikeaa metrolinjaa löydettykään ihan helposti. Eräs paikallinenkin jo tarjoutui ystävällisesti avuksemme ja näin löytyi oikea juna ja pääsimme takaisin Skytreelle.
Solamachilla (Skytreen yhteydessä olevalla ostarilla) on ravintoloita joka makuun ja valitsimme tällä kertaa udon-ravintolan. Tarjoilija otti tilauksemme vastaan ja palasi kohta pahoittelemaan, että osassa annoksia menee 10 minuuttia, että onko se meille ok. Meille se oli ok, mutta keskenämme ihmettelimme, että sanoikohan tarjoilija väärin ajan, eihän 10 minuutin odotus ole yhtään mitään. Reilun 10 minuutin päästä alkoi annoksia pöytään tulla ja pienen alkuhämmingin (kuka tilasi mitä) jokainen sai oman tarjottimensa eteensä ja pääsimme ryystämään udoneita. Nälkä oli kova ja nuudeleiden syöminen puikoilla lievästä sanottuna hankalaa, mutta vatsat tulivat tälläkin kertaa täyteen. Vaikka periaatteessa istuimme koko päivän bussissa, askeleita kertyi taas lähes 12000, joten askel oli aika raskas, kun suuntasimme ostarilta kämpille.
